Seurasin SHIFT-bisnesfestivaaleilla värisokeaa Neil Harbissonia, joka kykenee aistimaan värejä kytkettyään aivoihinsa antennia muistuttavan ”elimen”. Neilin mukaan kyborgien kehityksen myötä pystymme rikastamaan aistimaailmaamme lähemmäs muita lajeja. Harbissonin mainitsemat esimerkit kuten pimeänäkö olisivat kieltämättä kätevä lisä aistivalikoimaan. On aina kiehtovaa kuulla rohkeita tekijöitä, joilla fokus on vahvasti tulevaisuudessa. Puhujan mielenmaisema oli siellä, mihin suurin osa meistä ei vielä näe.
Harbissonin esitys vei omat ajatukseni julkisten kulttuuripalvelujen tulevaisuuteen. Miten varmistamme, että ihmiset käyttävät jatkossakin yhteiskunnan tarjoamia hyvinvointia edistäviä palveluja? Millainen voisi olla se todellisuus, jota emme vielä edessämme tai edes mielessämme näe?
Kunnalliset kulttuuripalvelut ovat rakentuneet pääosin neljän peruselementin varaan: kirjasto, museo, puheteatteri ja orkesterimusiikki. Nämä painopisteet voi tunnistaa helposti lukiessaan vaikkapa Turun kaupungin kulttuuribudjettia. Neljän suuren kustannuspaikan rinnalla taloudelliset panostukset muuhun kulttuuriin ovat marginaalisia. Tähän jakoon on yksinkertainen selitys – valtionrahoitus ja lainsäädäntö ovat toistaiseksi ohjanneet kuntien panostukset juuri näille neljälle sektorille. Painotuksille on myös historialliset syyt – uudet taiteenlajit ovat perinteisesti saapuneet Suomeen paljon muuta Eurooppaa myöhemmin.
Turkuun on syntynyt viime vuosina ammattimaista ja laajalti tunnustettua toimintaa monien uusien kulttuurin muotojen saralla, joista mainittakoon jazzin ohessa kuoromusiikki, nykysirkus, tanssi, nukketeatteri ja performanssitaide. Näiden taiteenlajien parissa on käytännössä mahdotonta toimia ammattimaisesti olemattomien resurssien johdosta. Kotimainen taidekenttä jää näin armotta jälkeen kansainvälisestä kilpailusta. Lisäksi tulevaisuuden kulttuurin kuluttajille ei taata heille sopivaa tarjontaa, jolloin tulevat sukupolvet ovat vaarassa jäädä kokonaan kulttuuripalvelujen ulkopuolelle. Tällä kehityksellä on katastrofaaliset seuraukset hyvinvoinnin edistämisen ja ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kannalta, mikä tarkoittaa luonnollisesti isoa laskua veronmaksajille.
Globalisaatio ja eri kulttuurien kohtaamiset synnyttävät jatkossakin uutta taidetta ja uudenlaisia kulttuurin kuluttajia Suomeen. Palveluja käyttää tulevaisuudessa entistä laajempi kirjo Suomessa asuvia sekä täällä vierailevia. Yhteiskunnan kannalta olisi hyödyllistä tarttua kansainvälistymisen tuomiin mahdollisuuksiin myös kulttuurin saralla. Suomen houkuttelevuuden ja sitä myötä talouskasvunkin kannalta on tärkeää, että kulttuuripalvelumme resonoivat myös turistien ja maahanmuuttajien parissa.
Nykyinen kulttuuripoliittinen asetelma on kestämätön. Tämän päivän ja tulevaisuuden kulttuurin kuluttaja vaatii paljon enemmän kuin neliportaisen kirjasto-museo-teatteri-orkesteri -kokonaisuuden. Kolmannen sektorin ammattilaistoimijat kykenisivät täydentämään kustannustehokkaasti julkisia kulttuuripalveluja sekä edistämään tarjonnan monimuotoisuutta.
Turussa ja myös valtion tasolla on toistaiseksi puuttunut poliittinen tahtotila taiteenlajien diversiteetin edistämiseksi. Valtionosuuslakia (VOS) ollaan paraikaa uusimassa opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Uudistustyön yhteydessä olisi tuhannen taalan paikka muuttaa taiteen ja kulttuurin rahoitus myös Turussa vastaamaan tämän päivän ja tulevaisuuden tarpeita.
Kulttuurikaupungiksi itsensä mieltävä Turku voisi halutessaan olla suunnannäyttäjä tulevaisuuteen kurkottavana monipuolisena taiteen ja kulttuurin keskuksena. Kaupungilla on hienot strategiat kirjattuna, mutta onko meillä poliittista tahtoa pistää lihaa luiden ympärille? Ns. vapaan kentän asioista kyllä puhutaan – aivan liikaa. Järjestelmän epäkohdat eivät kehityskeskusteluilla parane; liha tarkoittaa tässä kohtaa kolmannen sektorin rahoituksen merkittävää korotusta.
Jussi Fredriksson
Jazz City Turku -hankkeen koordinaattori
(kirjoittaja on Turun kulttuurilautakunnan jäsen (vihr.))